Yksityisetsivä Aleksei Yrtti

























































Aleksei Yrtti.


Yksityisetsivä

ALEKSEI YRTTI
ja lollokuningattaren kuolema (osat 1 ja 2 /11)
ääkköset näkyy??
Mittarin spriipylväs oli kolmatta päivää näyttänyt neljää pakkasastetta. Päivää aikaisemmin pohjoisesta tullut tuuli oli vienyt viimeisetkin vaahteranlehdet yksityisetsivä Aleksei Yrtin pihamaalta. Aleksein pieni omakotitalo oli pienen kumpareen päällä Pussikadun perällä. Maa vietti naapurin tontille, mikä sai pihalla hääräilystä pitävän naapurin hikoilemaan aina lehdenlähdön aikaan. Keittiössä istuva Aleksei siirsi ikkunaverhoa syrjään ja hörppäsi aamukahviaan. Naapuri lastasi kottikärryjään vaahteranlehdillä. Aleksei pani mielihyvällä merkille naapurinsa, eläkkeellä jo kuusi vuotta olleen veturinkuljettaja Aimo Lättäsen, joka pyyteettömin ilmein teki hiljaista tointaan. Tahti oli verkkainen, mutta joutuisa. Herra Lättänen oli rutinoitunut lehtien haravoija; yhtään turhaa liikettä hän ei tehnyt. Aleksei laski verhon takaisin ja silmäili eilistä lehteä. Luettuaan sarjakuvat kakkososasta Aleksei meni kylpyhuoneeseen ajamaan partansa. Kylpyhuoneen peilistä itseään tovin katseltuaan, Aleksei joutui myöntämään itselleen ajan kuluneen; pari juonnetta oli tullut lisää silmän ympärille ja katse oli samentunut sitten kahdeksankymmentäluvun. Harjattuaan vielä hampaansa, Aleksei tyhjensi rakkonsa ja astui ulos. Aamu oli kylmä, kuten syksyaamut aina. Aleksei nosti ulsterinsa kauluksen pystyyn ja työnsi kätensä syvälle taskuihin, haki lehden laatikosta, työnsi sen kainaloonsa ja käveli naapurin aidan viereen. -Katsos, Herra Yrttihän se siinä. Huomenta! -Huomenta, huomenta. Oletkin aloittanut jo heti aamusta. -Joo, kyllä, heh-heh. Ei sitä muuten ehdi, jos ei heti kukonlaululta nouse. Se on niin lyhyt tuo päivä kun tätä työtäkin on tässä niin paljon. Epätavallisen paljon lehtiä taas tänä vuonna. Vaikka kyllä tuo voimalakin siihen vaikuttaa ja ehkä nämä nykyiset ilmatkin. On mennyt niin omituiseksi nykyään. Se on kun ne mannernapajäätiköt sulavat. Euroopan kokoinen aukkokin jo otsonikerroksessa, siitä oli lehdessäkin. Mikäs päivä se nyt oli... -Niin, onhan sellaista, Aleksei nyökytteli. -Apropoo, luitko lehdestä että Patruunasta saa kymmenen kiloa perunoita alle kympillä? -Jaa,tuota... -Ei siinä jää tuottajalle paljoakaan, vaikka on se hehtaarisato yllättävänkin suuri. Onko se jotain viisikymmentätuhatta kiloa, vai mitä oli... no ei kannnata itse kuitenkaan enää perunoita maahan laittaa. -No niin, että... -Ajateltin Saimin kanssa, että laitettaisiin ensi vuonna selleriä ja tilliä. Ne on aika kivan makuisia- kalan kanssa varsinkin. Oletkos sinä kalastellut kuinka? -No, on ollut työkiireitä sen verran, että vähemmälle on jäänyt, Aleksei katsoi ranteessaan olevaa sukeltajan kelloa. Täytyy tästä mennä, etten myöhästy bussista. -No, sillä lailla! Minä jatkan omaa työtäni. Hyvää... vai kai sinä töihin olet... -Kyllä, kyllä, Aleksei myönteli. Töihin minä olen menossa. -No, sillä lailla. Se on oikein. Se onkin hyvä ja jämpti niin, että nuorilla varsinkin on töitä, no hyvää työpäivää vaan! ** Aleksei osti Kalevankadun R-kioskilta Ilta=Sanomat ja oikaisi puiston poikki toimistolleen. Pieni kaksiosta tehty toimisto oli tunkkaisen hajuinen. Aleksei avasi Keskuskadulle aukeavan ikkunan ja työnsi tyhjiä pulloja keittiön kaappiin. Radiosta tullut Euroapajan mainos sai Aleksein hymyilemään. Siinä oli kaupankäynnin makua, Aleksei ajatteli ja katsoi lompakkoonsa. Töitä olisi tehtävä ja lujasti. Kesken lehden luvun pöydällä oleva punainen puhelin pärähti soimaan. Aleksei säpsähti ja selvitti kurkkuaan. Puhelin pärähti uudestaan, nyt jo vaativammin. Aleksi nuolaisi kuivaksi karahtaineita huuliaan ja nosti kuulokkeen. -Yksityisetsivä Aleksei Yrtti. -Matikainen, Yrjö, Päivää. -Päivää, Aleksei vastasi ja mietti, tuntisiko hän ketään Matikaista. Aleksei ei saanut ketään mieleensä. -Minulla olisi pieni, miten nyt sanoisin... probleema. Puhelimen toisessa päässä oleva ääni taukosi, mutta jatkoi hetken kuluttua. -Vaimoni, kabareetanssija ja estraditaiteilija Barbara-Beauville on ... kuollut. -Otan osaa, Aleksei sanoi rykäisten. Entä miten minä voin olla avuksi? -Niin, asia ei ole niin yksiselitteinen kuin voisi oikopäätä luulla. Siitä en kuitenkaan mielelläni keskustelisi puhelimessa. -Aivan oikein, Aleksei sanoi. Pääsettekö tulemaan tänne toimistooni? -Jospa tekisimme sillä tavoin, että te tulisitte tänne minun luokseni. Käykö se Teille? -Kyllä vain se sopii. -Hyvä. Olen lähettänyt auton. Se odottaa teitä kadulla. Tapaamme siis pian. Kuulemiin Herra Yrtti. -Kuulemiin, Herra Matikainen. Aleksei näki ikkunasta mustan amerikkailaisen auton tummennettuine laseineen pysäköitynä kadun varteen. Aleksei kurlasi suunsa Jim Beam -viskillä ja astui portaikkoon. ****** Yksityisetsivä Aleksei Yrtti painoi kämmenellään solmiota vatsaansa vasten ja kiiruhti alas portaita. Ulkona odotti elokuvatuottaja ja miestenlehtien "isä" herra Rasmus Matikaisen limusiini. Rasmus Matikainen oli pulpahtanut koko kansan tietoisuuteen kahdeksan- kymmentäluvun puolivälissä ryhtyessään julkaisemaan miestenlehteä nimeltä Barbara. Kyseisen lehden ensimmäisellä kansilehdellä oli tuolloin poseerannut shakkilaudan ääressä kurvikas pimu, Barbara Beauville Römppänen. Sittemmin tämä neitokainen, joka lehden etusivulla lupasi tehdä "sen" shakkinappulalla keskiaukeamalla (jonka muuten tekikin), avioitui herra Rasmus Matikaisen kanssa, saaden nimekseen Barbara-Beauville Matikaisen. Huomattuaan Barbara-Beauvillen avut, Rasmus Matikainen oli tuottanut alun toistakymmentä suttuista B-luokan erotiikkafilmiä, joissa naispääosaa esitti vaimo. Alekseikin muisti joskus epähuomiossa joutuneensa näkemään suurimman osan noista häpeämättömistä riettailuista. Aleksein astuessa ulos, mustan limousiinin ovi aukesi kuljettajan painaessa keskikonsolissa olevaa näppäintä. -Hyvää päivää, Herra Yrtti ja tervetuloa pornopäällikkö Rasmus Matikaisen rullaavaan onnelaan, autonkuljettaja sanoi ja painoi näppäintä uudelleeen. Ovi sulkeutui. Takapenkillä oli baarikaappi ja pieni televisioruutu keskellä autoa. -Haluanette luoda silmäyksen armoitetun työnantajan ja hyväntekijäni pornopäällikkö Rasmus Matikaisen edesmenneeseen puolisoon? Kuljettaja sanoi arvokkaasti ja painoi nappulaa keskikonsolissa. Tv-monitorista alkoi tulla Barbara-Beauvillen ehkä uskaliain elokuva. Aleksei muisti sen nimenkin. Se oli "Barbara ja seitsemän pientä neekerikääpiötä." Aleksei nielaisi ja kaatoi tilkan viskiä baarikaapista ottamaansa lasiin. ** Parinkymmenen minuutin kuluttua auto pysähtyi. Aleksei koetti nähdä ulos tietääkseen mihin oli tultu. Maisema oli täysin outo; vain tasainen, lumenpeittämä aukea, joka vasemmalla puolella loppui jyrkkään rinteeseen, jossä kasvoi tiheää kuusimetsää. Tv-ruutu sammui ja auton takaovi aukesi. Nyt Aleksei erotti portaat, jotka johtivat kuusien välistä ylös. -Olemme perillä, herra Yrtti, kuljettaja sanoi pitäen kiinni oven kahvasta. Aleksei silmäsi kuljettajaa. Tämä oli kuin jostain elokuvasta: mustat, kiiltävät pitkävartiset saappaat, pussihousut, armeijanmallinen syvänsininen istuva puku kullanvärisine nappeineen ja samanvärinen koppalakki. -Missä me olemme? Aleksei kysyi. -Olemme perillä, kuljettaja sanoi täsmällisesti lausuen, pitäen silmäluomiaan sekunnin verran suljettuina. Tätä tietä olkaa hyvä, tämä jatkoi ja näytti kädellään portaita kohti. Herra Matikainen odottaa. Aleksei mietti autonkuljettajan perässä kävellessään, missä he olivat. Kahdessakymmenessä minuutissa ehtii Seinäjoelta moneen paikkaan. Lapualle, Ylistaroon, Ilmajoelle, Kurikkaankin - niin - ja Peräseinäjoelle. Aleksein suu loksahti auki heidän noustua portaiden yläpäähän. Aivan valtava rakennus, valkoisesta lohkotiilestä rakennettu talo, ehkä oikeammin monumentti, jossa oli erikokoisia ikkunoita, valtavia upotuksia sekä monenmuotoisia ja kokoisia erkkereitä, makasi kuin käärme kallioisella maalla. Osa rakennuksesta oli ylempänä, osa alempana. Neliöitä täytyi olla satoja, ellei jopa tuhat. Autonkuljettaja sanoi jotain, ja mahonkinen ulko-ovi aukesi sähköisesti. -Avaimia ei siis nykyaikana enää tarvita, Aleksei sanoi katsoen kuljettajaa, joka ei ollut enää kuulevinaankaan. Aleksei johdatettiin eteisaulan suihkulähteiden välistä rakennuksen vasempaan siipeen, joka oli puolitoista metriä aulaa alempana. Valtava valkoinen takka roihusi suuren olohuoneen seinustalla. Takan edessä, lehmäntaljan päällä makasi kuusissakymmenissä oleva punakka, pieni ja lihava mies. Hänellä oli yllään viininpunainen silkkinen aamutakki ja jaloissaan leopardikuvioiset pikkukalsarit. Mies söi tummia viinirypäleitä ja oli ilmiselvästi vahvassa humalassa. -AAAA! Herra Yrtti, peremmälle, peremmälle. -Otan osaa suruunne, herra Matikainen, Aleksei sanoi ja käveli lähemmäs. -Kiitos, Matikainen sanoi ja röyhtäisi pitkään ja äänekkäästi. Olen todellakin surun murtama, vaikka olenkin tällainen vanha sika, niin minä todella, minä todella rakastin vaimoani. Rasmus Matikainen nousi ähkäisten jaloilleen ja pieraisi vaimeasti. -Paljonko kello on? Aleksei katsoi sukeltajankelloaan. -Kahdeksanminuuttia vaille kaksitoista. -Seitsemänkymmentä kuusi tuntia ja yksitoista minuuttia sitten minä löysin elämäni auringon, sulostuttajan... koko saatanan... hik... tarkoituksen, kuolleena! Tästä näin! Matikainen karjui ja viisasi humalaisella sormellaan lattiaa.
YHTEYSTIEDOT PÄIVITETTY 2009 Tämän sivun osoite on https://yrtti.tripod.com/index.html Sähköposti: pro-jekti (ät) futis.net

t-paidat  t-shirthell

Keskelle

Alkuun