Aleksei Yrtti.

Yksityisetsivä


ALEKSEI YRTTI


ja lollokuningattaren kuolema	(osat 1 ja 2 /11)


ääkköset näkyy??

Mittarin spriipylväs oli kolmatta päivää näyttänyt neljää
pakkasastetta. Päivää aikaisemmin pohjoisesta tullut tuuli oli
vienyt viimeisetkin vaahteranlehdet yksityisetsivä Aleksei Yrtin
pihamaalta. Aleksein pieni omakotitalo oli pienen kumpareen päällä
Pussikadun perällä. Maa vietti naapurin tontille, mikä sai pihalla
hääräilystä pitävän naapurin hikoilemaan aina lehdenlähdön aikaan.
Keittiössä istuva Aleksei siirsi ikkunaverhoa syrjään ja hörppäsi
aamukahviaan. Naapuri lastasi kottikärryjään vaahteranlehdillä.
Aleksei pani mielihyvällä merkille naapurinsa, eläkkeellä jo kuusi
vuotta olleen veturinkuljettaja Aimo Lättäsen, joka pyyteettömin
ilmein teki hiljaista tointaan. Tahti oli verkkainen, mutta
joutuisa. Herra Lättänen oli rutinoitunut lehtien haravoija; yhtään
turhaa liikettä hän ei tehnyt.
Aleksei laski verhon takaisin ja silmäili eilistä lehteä.
Luettuaan sarjakuvat kakkososasta Aleksei meni kylpyhuoneeseen
ajamaan partansa. Kylpyhuoneen peilistä itseään tovin katseltuaan,
Aleksei joutui myöntämään itselleen ajan kuluneen; pari juonnetta
oli tullut lisää silmän ympärille ja katse oli samentunut sitten
kahdeksankymmentäluvun. Harjattuaan vielä hampaansa, Aleksei
tyhjensi rakkonsa ja astui ulos.
Aamu oli kylmä, kuten syksyaamut aina. Aleksei nosti ulsterinsa
kauluksen pystyyn ja työnsi kätensä syvälle taskuihin, haki
lehden laatikosta, työnsi sen kainaloonsa ja käveli naapurin aidan
viereen. 
-Katsos, Herra Yrttihän se siinä. Huomenta!
-Huomenta, huomenta. Oletkin aloittanut jo heti aamusta.
-Joo, kyllä, heh-heh. Ei sitä muuten ehdi, jos ei heti kukonlaululta
nouse. Se on niin lyhyt tuo päivä kun tätä työtäkin on tässä niin
paljon. Epätavallisen paljon lehtiä taas tänä vuonna. Vaikka kyllä
tuo voimalakin siihen vaikuttaa ja ehkä nämä nykyiset ilmatkin.
On mennyt niin omituiseksi nykyään. Se on kun ne mannernapajäätiköt
sulavat. Euroopan kokoinen aukkokin jo otsonikerroksessa, siitä oli
lehdessäkin. Mikäs päivä se nyt oli...
-Niin, onhan sellaista, Aleksei nyökytteli.
-Apropoo, luitko lehdestä että Patruunasta saa kymmenen kiloa
perunoita alle kympillä?
-Jaa,tuota...
-Ei siinä jää tuottajalle paljoakaan, vaikka on se hehtaarisato
yllättävänkin suuri. Onko se jotain viisikymmentätuhatta kiloa, vai
mitä oli... no ei kannnata itse kuitenkaan enää perunoita maahan
laittaa.
-No niin, että...
-Ajateltin Saimin kanssa, että laitettaisiin ensi vuonna selleriä
ja tilliä. Ne on aika kivan makuisia- kalan kanssa varsinkin.
Oletkos sinä kalastellut kuinka?
-No, on ollut työkiireitä sen verran, että vähemmälle on jäänyt,
Aleksei katsoi ranteessaan olevaa sukeltajan kelloa. Täytyy tästä
mennä, etten myöhästy bussista.
-No, sillä lailla! Minä jatkan omaa työtäni. Hyvää... vai kai sinä
töihin olet...
-Kyllä, kyllä, Aleksei myönteli. Töihin minä olen menossa.
-No, sillä lailla. Se on oikein. Se onkin hyvä ja jämpti niin, että
nuorilla varsinkin on töitä, no hyvää työpäivää vaan!
**
Aleksei osti Kalevankadun R-kioskilta Ilta=Sanomat ja oikaisi
puiston poikki toimistolleen. Pieni kaksiosta tehty toimisto oli
tunkkaisen hajuinen. Aleksei avasi Keskuskadulle aukeavan ikkunan
ja työnsi tyhjiä pulloja keittiön kaappiin. Radiosta tullut
Euroapajan mainos sai Aleksein hymyilemään. Siinä oli kaupankäynnin
makua, Aleksei ajatteli ja katsoi lompakkoonsa. Töitä olisi tehtävä
ja lujasti.
Kesken lehden luvun pöydällä oleva punainen puhelin pärähti soimaan.
Aleksei säpsähti ja selvitti kurkkuaan. Puhelin pärähti uudestaan,
nyt jo vaativammin. Aleksi nuolaisi kuivaksi karahtaineita huuliaan
ja nosti kuulokkeen.
-Yksityisetsivä Aleksei Yrtti.
-Matikainen, Yrjö, Päivää.
-Päivää, Aleksei vastasi ja mietti, tuntisiko hän ketään Matikaista.
Aleksei ei saanut ketään mieleensä.
-Minulla olisi pieni, miten nyt sanoisin... probleema.
Puhelimen toisessa päässä oleva ääni taukosi, mutta jatkoi hetken
kuluttua.
-Vaimoni, kabareetanssija ja estraditaiteilija Barbara-Beauville on
 ... kuollut.
-Otan osaa, Aleksei sanoi rykäisten. Entä miten minä voin olla
avuksi?
-Niin, asia ei ole niin yksiselitteinen kuin voisi oikopäätä luulla.
 Siitä en kuitenkaan mielelläni keskustelisi puhelimessa.
-Aivan oikein, Aleksei sanoi. Pääsettekö tulemaan tänne toimistooni?
-Jospa tekisimme sillä tavoin, että te tulisitte tänne minun
 luokseni. Käykö se Teille?
-Kyllä vain se sopii.
-Hyvä. Olen lähettänyt auton. Se odottaa teitä kadulla.
 Tapaamme siis pian. Kuulemiin Herra Yrtti.
-Kuulemiin, Herra Matikainen.
Aleksei näki ikkunasta mustan amerikkailaisen auton tummennettuine
laseineen pysäköitynä kadun varteen. Aleksei kurlasi suunsa Jim
Beam -viskillä ja astui portaikkoon.
******
Yksityisetsivä Aleksei Yrtti painoi kämmenellään solmiota vatsaansa
vasten ja kiiruhti alas portaita. Ulkona odotti elokuvatuottaja ja
miestenlehtien "isä" herra Rasmus Matikaisen limusiini. Rasmus
Matikainen oli pulpahtanut koko kansan tietoisuuteen kahdeksan-
kymmentäluvun puolivälissä ryhtyessään julkaisemaan miestenlehteä
nimeltä Barbara.
Kyseisen lehden ensimmäisellä kansilehdellä oli tuolloin poseerannut
shakkilaudan ääressä kurvikas pimu, Barbara Beauville Römppänen.
Sittemmin tämä neitokainen, joka lehden etusivulla lupasi tehdä 
"sen" shakkinappulalla keskiaukeamalla (jonka muuten tekikin),
avioitui herra Rasmus Matikaisen kanssa, saaden nimekseen
Barbara-Beauville Matikaisen.
Huomattuaan Barbara-Beauvillen avut, Rasmus Matikainen oli tuottanut
alun toistakymmentä suttuista B-luokan erotiikkafilmiä, joissa
naispääosaa esitti vaimo. Alekseikin muisti joskus epähuomiossa
joutuneensa näkemään suurimman osan noista häpeämättömistä
riettailuista.
Aleksein astuessa ulos, mustan limousiinin ovi aukesi kuljettajan
painaessa keskikonsolissa olevaa näppäintä.
-Hyvää päivää, Herra Yrtti ja tervetuloa pornopäällikkö Rasmus
 Matikaisen rullaavaan onnelaan, autonkuljettaja sanoi ja painoi
näppäintä uudelleeen. Ovi sulkeutui. Takapenkillä oli baarikaappi
ja pieni televisioruutu keskellä autoa.
-Haluanette luoda silmäyksen armoitetun työnantajan ja hyväntekijäni
 pornopäällikkö Rasmus Matikaisen edesmenneeseen puolisoon?
Kuljettaja sanoi arvokkaasti ja painoi nappulaa keskikonsolissa.
Tv-monitorista alkoi tulla Barbara-Beauvillen ehkä uskaliain
elokuva. Aleksei muisti sen nimenkin. Se oli "Barbara ja seitsemän
pientä neekerikääpiötä." Aleksei nielaisi ja kaatoi tilkan viskiä
baarikaapista ottamaansa lasiin.
**
Parinkymmenen minuutin kuluttua auto pysähtyi. Aleksei koetti nähdä
ulos tietääkseen mihin oli tultu. Maisema oli täysin outo; vain
tasainen, lumenpeittämä aukea, joka vasemmalla puolella loppui
jyrkkään rinteeseen, jossä kasvoi tiheää kuusimetsää. Tv-ruutu
sammui ja auton takaovi aukesi. Nyt Aleksei erotti portaat, jotka
johtivat kuusien välistä ylös.
-Olemme perillä, herra Yrtti, kuljettaja sanoi pitäen kiinni oven
kahvasta. Aleksei silmäsi kuljettajaa. Tämä oli kuin jostain
elokuvasta: mustat, kiiltävät pitkävartiset saappaat, pussihousut,
armeijanmallinen syvänsininen istuva puku kullanvärisine nappeineen
ja samanvärinen koppalakki.
-Missä me olemme? Aleksei kysyi.
-Olemme perillä, kuljettaja sanoi täsmällisesti lausuen, pitäen
silmäluomiaan sekunnin verran suljettuina. Tätä tietä olkaa hyvä,
tämä jatkoi ja näytti kädellään portaita kohti. Herra Matikainen
odottaa.
Aleksei mietti autonkuljettajan perässä kävellessään, missä he
olivat. Kahdessakymmenessä minuutissa ehtii Seinäjoelta moneen
paikkaan. Lapualle, Ylistaroon, Ilmajoelle, Kurikkaankin - niin -
ja Peräseinäjoelle.
Aleksein suu loksahti auki heidän noustua portaiden yläpäähän.
Aivan valtava rakennus, valkoisesta lohkotiilestä rakennettu talo,
ehkä oikeammin monumentti, jossa oli erikokoisia ikkunoita, valtavia
upotuksia sekä monenmuotoisia ja kokoisia erkkereitä, makasi kuin
käärme kallioisella maalla. Osa rakennuksesta oli ylempänä, osa
alempana. Neliöitä täytyi olla satoja, ellei jopa tuhat.
Autonkuljettaja sanoi jotain, ja mahonkinen ulko-ovi aukesi
sähköisesti.
-Avaimia ei siis nykyaikana enää tarvita, Aleksei sanoi katsoen
kuljettajaa, joka ei ollut enää kuulevinaankaan. Aleksei
johdatettiin eteisaulan suihkulähteiden välistä rakennuksen
vasempaan siipeen, joka oli puolitoista metriä aulaa alempana.
Valtava valkoinen takka roihusi suuren olohuoneen seinustalla.
Takan edessä, lehmäntaljan päällä makasi kuusissakymmenissä oleva
punakka, pieni ja lihava mies. Hänellä oli yllään viininpunainen
silkkinen aamutakki ja jaloissaan leopardikuvioiset pikkukalsarit.
Mies söi tummia viinirypäleitä ja oli ilmiselvästi vahvassa
humalassa.
-AAAA! Herra Yrtti, peremmälle, peremmälle.
-Otan osaa suruunne, herra Matikainen, Aleksei sanoi ja käveli
lähemmäs.
-Kiitos, Matikainen sanoi ja röyhtäisi pitkään ja äänekkäästi.
 Olen todellakin surun murtama, vaikka olenkin tällainen vanha sika,
 niin minä todella, minä todella rakastin vaimoani.
 Rasmus Matikainen nousi ähkäisten jaloilleen ja pieraisi vaimeasti.
-Paljonko kello on?
Aleksei katsoi sukeltajankelloaan.
-Kahdeksanminuuttia vaille kaksitoista.
-Seitsemänkymmentä kuusi tuntia ja yksitoista minuuttia sitten minä
 löysin elämäni auringon, sulostuttajan... koko saatanan... hik...
 tarkoituksen, kuolleena! Tästä näin! Matikainen karjui ja viisasi
 humalaisella sormellaan lattiaa.


YHTEYSTIEDOT PÄIVITETTY 2009
Tämän sivun osoite on https://yrtti.tripod.com/index.html
Sähköposti: pro-jekti (ät) futis.net

t-paidat 
t-shirthell